Ansedel Otto
Aapanpoika (Abrahamsson) Leppänen
1896-1981
|
Otto
Aapanpoika (Abrahamsson) Leppänen Syntynyt-Född: 1896-10-28 Toholampi, LS [1]
.
|
|
|
|
|
||
|
|
|
|
|
|
Elämänkertomus/Levnadsbeskrivning
OTTO KOULULAISENA
Todennäköisesti Otto
meni Toholammin, Sykäräisen kylän kouluun vuonna 1904, jolloin hän oli
kahdeksan vuotta vanha, ja oli tällöin koulun ensimmäisiä oppilaita. Kouluun
mennessään, hän osasi jo lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä nämä taidot hän oli
saanut oppia jo kotonaan isältään, Aapa Leppäseltä. Koulua Otto kävi tällöin
kaksi vuotta.
Näin kertoi sivistys- ja
koulutoimen-johtaja Anna-Maija Kujala, Sykäräisen koulun 100-vuotisjuhlassa, v.
2004.
UITTOPORUKOISSA
1900 vuosisadan alussa
ja jo ennenkin sitä vaeltelivat uittoporukat pitkin Suomen jokien rantoja
auttaen joessa kiirivien tukkilauttojen matkaa kohti sahoja ja paperitehtaita. Tukkeja
uitettiin aina 1950-luvun alkuun asti, jolloin tukkien kuljetus hiljakseen
siirtyi maanteille ja kuormaautojen varaan.
Suuret määrät tukkeja
kiiri tällöin myös Lestinjoella, jonka varrella myös Otto Leppänen nuorena
miehenä kesäisin osallistui uittoporukkoihin. Lestinjokea vierivät puut
kulkivat lopulta Kannuksen ja Himangan sahoille.
Tukkilaiset edistivät
uittoa irrottelemalla rannoille juuttuneita tukkeja sekä rakentamalla niille
suistoja koskipaikoille, jotta tukkien matkanteko olisi sujunut jouhevasti.
Silloin tällöin kuitenkin syntyi patoja, jolloin miesten oli taidolla,
rohkeudella ja näppäryydellä selvitettävä joskus vaarallisenkin näköinen
ruuhka. Työvälineenä jokaisella oli keksi, joka oli rautaväkänen pitkän seipään
päässä. Sillä tartuttiin tukkeihin ja ohjattiin niiden alaspäin menoa sekä
purettiin tukkisumia. Usein oli koskien yläpuolelle rakennettu tukkipuomi, joka
voitiin sulkea ja avata. Yöksi se usein suljettiinkin ja aamulla jälleen
avattiin, jolloin hiljakseen alettiin laskea tukkeja taas matkaansa.
Tukkilaiset kulkivat
uiton mukana pitkin jokivartta. Osa heistä muodosti ”häntäporukan”, joka vielä
autteli matkallaan rantoihin takertuneita tukkeja etenemään. Siinä tarvittiin
myös venettä, jolla soudettiin rantojen välillä irrottelemassa tukkeja taas
matkaansa.
Uittokuva Lestijoelta Sykäräisistä 1920-1930-luvulta, Otto toinen
oikealta.
Flottningsfoto Lestiån i Sykäräinen från 1920-1930-talet, Otto den
andra från höger.
MUISTO OTTO-PAPASTA
Tyttärenpoika Janne
muistaa miten etevä kalamies Otto-pappa oli, ja opetti äitinikin niihin
"saloihin”. Mustaa vielä että Otto-pappa oli aina hyväntuulinen ja
hymyileväinen.
LEPPÄSEN MINIÄ RAIJA KERTOO OTTO LEPPÄSEN PERHEESTÄ
Leppästen ”vanha tupa” sijaitsi metsään viettävässä rinteessä
maantien kainalossa Sykäräisen Aholan kylässä. Pihlajien alla lymysi kaksi
harmaata aittaa rinnakkain, kummallakin sileä luonnon kivi portaanaan. Pihlajien
oksat kiertyivät kohti taivasta ja verhosivat aitat piiloonsa kuin kookas
verkko. Aittojen takana vihannoivat kesäisin jo komeiksi kasvaneet lehtikuuset.
Ne oli Leppäsen pappa, Otto Leppänen poikineen joskus hankkinut pihan
koristeeksi Kortemaasta.
Aivan ”vanhan tuvan”
viereen nousi sodan jälkeen uusi, nykyinen tupa. Keskustelussa siitä
käytettiinkin nimitystä ”uusi tupa ” erotukseksi monet historiat kätkeneestä
”vanhasta tuvasta”.
Koivuja kasvavan pihan
tuvassa elivät ja asuivat Otto ja Kristiina Leppänen lapsineen. Vanhimmat viisi
lasta olivat kaikki poikia, mutta kuudes oli lopultakin tyttö, samoin
seitsemäs. Ikäjärjestyksessä lapset olivat Vilho, Pentti, Eino, Lauri ja Paavo
sekä tytöt Helvi ja Reeta. Vilhoa lukuunottamatta olivat kaikki aikanaan
perheellisiä, ja vuosittain pyörikin uusi sukupolvi ”leppäsiä” pihassa. Osa
toista sukupolvea myös asui vielä kotonaan ”uudessa tuvassa” ja se osa, joka oli
muuttanut omiin asumuksiinsa, vieraili usein tanhuvilla. Lopulta kaikki perheenjäsenet
olivat siirtyneet omaan elämän piiriinsä kuka lähemmäs, kuka kauemmas kotoa.
Leppäsen pihalla
Aholassa kasvoi suuren suuri kuusi. Kesäisin se kätki katveeseensa kivien
väliin mansikkapaikan. Siitä oli Otto-papalla tapana noukkia makoisat marjat
vuosittain syntyvien ja kasvavien lastenlasten pieniin suihin. Lapset pitivät
papasta. Totisella naamalla itse kukin poimi marjat suuhunsa papan kuperasta
kourasta kuin pienestä ropposesta, ja kuunteli samalla papan ystävällistä,
leppoisaa juttelua. ”Pappa antoi”, todistivat pienet suut lämmöllä.
Suuret vehreät
riippakoivut mutkaisine oksineen koristivat pihaa, ja räystään alla ja liiterin
orsilla asuvat pääskyset kirskuivat ja niiden komeat kaarrokset peilautuivat
kuulaan taivaan sineen. Pihan koivuihin oli aina kiivetty, kuka rauhassa lukemaan,
kuka ”mäikkäämään”, ja joku vain tähyämään kotipihalta kauemmas maailmaan.
Muistoihini jäi mummu,
Kristiina Leppäsen kerran kertoma tarina: Sinä päivänä, kesällä 1933, kun Paavo
Antero heinäkuun helteillä syntyi, valmistettiin Leppäsellä tiiliä. Oli kuuma
päivä ja ihmisillä työn kiire. Siellä Kristiina-mummukin, silloin vielä nuori
ripeä nainen, hääräsi toimekkaasti muun väen mukana, kunnes tiesi aikansa tässä
kiireen keskellä koittaneen. Siinä ei välttämättä olisi ehtinyt nyt uuden
lapsen tervetulotoivotuksiin, mutta pieni miespä ei ajan sopivuutta kysellyt,
vaan siihen tulla tupsahti työn keskelle, viidentenä poikana Leppäsen
perheeseen. Kasteessa hän sitten sai nimekseen Paavo.
Paavon syntymäpäivänä
Lassi-veli oli jo parivuotias ”isoveli”. Mummo muisti, että Lassi oli sinä
kiireisenä päivänä ollut tuvassa päiväunillaan, eikä kukaan ollut ehtinyt kuulla
hänen heräämishuutoaan, kun pikku mies oli sitten itse tomerasti päättänyt
pyrkiä tuvasta pihalle muun väen luo, ja löysikin ulostuloreitin ”vanhan tuvan”
ulkooven alareunasta, missä oli kissankulkuaukko, juuri sopiva talon kissojen
kulkea. Mutta Lassillepa aukko oli liian pieni, ja nuori mies juuttuikin
aukkoon ja jäi puristuksissa huutamaan ja rimpuilemaan, kunnes joku huudon
kuultuaan ehti miehen pinteestä vapauttamaan.
Hieman vanhemmalta iältä
hänelle on jäänyt muisto siitä, minkälaisia velikultia veljekset olivat.
Tietäähän sen, että viisi poikaa ”hullussa iässä” saa aikaiseksi monta jekkua,
jotka myöhemmällä iällä ajateltuina olisivat jääneet tekemättä.
Kerranpa tammikuussa,
kun maisemaa hallitsi kireä pakkanen, olivat pojat jääneet keskenään vanhaan
tupaan, ja Lassille oli tullut asiaa pihalle. Silloin isommat pojat olivat
keksineet tehdä Lassille jekun. He täyttivät vedellä ämpärin ja asettivat sen
narun varassa oven yläpuolella olevaan ”leipäkampaan” riippumaan. Narun toinen
pää kulki tuvan poikki kamarin oven raosta sisään, ja oven takana pojat
jännittyneinä odottivat, milloin Lassi palaa tupaan, sillä oven avautuessa
ämpäri humauttaisi sisältönsä tulijan niskaan. Siinä sitten vain odoteltiin
Lassia palaavaksi! Pian kuuluikin eteisestä kopinaa, ovi avautui, ja -
pläiskis! sanoi ämpäri ja kaasi sisältönsä tulijan kauluksiin.
”Voi, jeekuli, jeekuli, pojat, minkä teitte!”
noitui tulija, joka ei ollutkaan Lassi, vaan naapurin isäntä Aholan Hermanni
(Hemppa), joka työntyi sisään lammasturkki päällään. Pian hän kui-tenkin rauhoittui,
sillä kaiken kaikkiaan hän oli mies, joka ymmärsi, että pojat tekevät
kolttosia, kun ovat terveitä.
Kirjoittanut Raija
Sabelström-Leppänen
JANNES MINNE AV
OTTO-PAPPA
Dottersonen Janne minns
att morfar Otto var en skicklig fiskare, han lärde även min mor den
”hemligheten” säger han. Han minns också att morfar Otto alltid var på gott
humör och alltid hade ett leende på läpparna.
FLOTTNINGSARBETE
I början av århundradet (1900) och även före det vandrade
flottarna längs Finlands åar och floder för att hjälpa timmer-stockarnas väg
mot sågverk och pappersfabriker. Stockar flottades ända till slutet av 1950-talet,
då man så småningom gick över till att transportera dem på vägarna med
lastbilar.
Stora mängder stockar flöt även i Lestiån, där Otto Leppänen på
somrarna deltog i flottargängen. Stockarna i Lestiån flöt fram till sågarna i Kannus
och Himanka.
”Flottarna” påskyndade flottningen genom att lösgöra stockar som
fastnat på stränderna och genom att bygga rännor i forsarna så att stockarna
skulle flyta fram lättare. Då och då bildades det ändå fördämningar, då männen
med teknik, mod och snabbhet lossade ibland även farliga fördämningar.
Arbetsredskapet var en ”keksi”, en järnkrok på en lång stör. Med den tog man
tag i stockarna och styrde deras väg nedåt samt lossade där de hade stockat
ihop sig. Ofta hade man byggt en stockbom ovanför forsarna, på natten stängdes
den oftast och öppnades igen på morgonen, då man började släppa ut stockarna
igen.
Flottarkarlarna vandrade med längs strömmen i ån. En del av dem
bildade ”svansgänget”, som lossade de stockar som fastnat vid stränderna. Där
behövde man också en båt, som man rodde med från strand till strand för att
lösgöra stockarna.
Leppäset vanhan tuvan edessä, Vilho, Lauri, isä Otto, Paavo ja
Antti. Edessä Alli, Aune, äiti Kristiina, Helvi ja heidän edessä Reeta ja Pentin
poika Simo.
Familjen Leppänen framför gamla huset, Vilho, Lauri, far Otto,
Paavo ja Antti. Framför står Alli, Aune, mor Kristiina, Helvi och framför dem
Penttis son Simo och Reeta.
SVÄRDOTTERN RAIJA, BERÄTTAR OM OTTO LEPPÄNENS FAMILJ
Familjen Leppänens ”gamla hus” låg i sluttningen mot skogen invid
vägen i byn Ahola i Sykäräinen. Under rönnbärsträden fanns två grå bodar sida
vid sida, båda med nött natursten som trappa. Grenarna från rönnen sträckte sig
mot himlen och dolde bodarna som ett stort nät. Bakom bodarna grönskade på som-rarna
redan uppvuxna och granna bladgranar. Dessa hade Otto-pappa, tillsammans med
sönerna vid något tillfälle skaffat från Kortemaa för att pryda gården. Alldeles
intill det ”gamla huset” restes efter kriget ett nytt hus, det nuvarande, i
berättelser benämnd som ”nya huset” för
att skilja dem åt. I huset där det på gården växte mycket björkar levde och
bodde Otto och Kristina Leppänen med sina barn. De fem äldsta barnen var alla
pojkar, men den sjätte, blev till slut en flicka, liksom den sjunde. I
åldersordning var barnen Vilho, Pentti, Eino, Lauri och Paavo samt flickorna Helvi
och Reeta. Förutom Vilho fick alla så småningom familj, och år för år växte en
ny generation Leppänen upp och sågs ofta på gården. En del av den andra
generationen bodde ännu hemma i ”nya huset” och de som flyttat till egna hem, kom
ofta på besök. Till slut hade alla familjemedlemmar flyttat och börjat sitt
eget familjeliv, en del i närheten och en del på längre håll.
Perunatalkoot noin 1937-1938. Oikealla on Kristiina ja hänen
edessä pienempi tyttö on Helvi ja viressään Paavo vaaleassa paidassa. Hevosen
pään kohdalla, siis neljäs poika vasemmalta seisoo Lauri, ja ensimmmäinen poika
vasemmalta on Eino.
Gemensamt arbete för att ta upp potatisen ca 1937-1938. Till höger
står Kristina och den lilla flickan framför henne är Helvi och bredvid henne i
vit skjorta är Paavo. Vid hästens huvud, fjärde pojken från vänster är Lauri
och längst till vänster står Eino.
Kuvan antanut/Fotot given av Eino Leppänen.
På gården hos Leppänen i Ahola växte en jättegran. I skuggan av
den växte på somrarna smultron mellan stenarna.
Därifrån hade Otto-papa som vana att plocka de söta bären och stoppa
dem, i den för varje år ökande skaran av barnbarns små munnar. Barnen tyckte om
papa. Med allvarligt ansikte plockade de bären från papas kupade hand, som om
det var ett litet hyss, och stoppade dem i munnen samtidigt som de lyssnade på
papas vänliga, avslappnade prat ”Papa gav oss”, bekräftade de små med värme.
Stora grönskande hängbjörkar med sina krokiga grenar prydde
gården, och under hängrännan och på bjälklagen i boden hörde man svalornas
tjatter och deras vackra bågform speglades mot den blå skyn. I björkarna på
gården hade man alltid klättrat, eller för att i lugn och ro läsa, eller för
att springa runt och busa, och någon bara för att se lite längre ut i världen
från trädet på gården.
En berättelse som mummu, Kristiina Leppänen en gång berättade har
fastnat i mitt minne: Den dagen, sommaren 1933, då Paavo Antero i juli månads
värmebölja föddes, tillverkade man hos Leppänen tegelstenar. Det var en varm
dag och folk arbetade hårt, även Kristiina-mummu, då ännu en ung och pigg
kvinna, som flitigt arbetade tillsammans med de övriga, då kände hon att mitt i
allt jäktet det var dags för henne. Egentligen var det inte något lämpligt
tillfälle att välkomna ett nytt barn, men den lille frågade inte om det var en passande
tid, utan bara gjorde sin entré mitt under arbetet, som den femte pojken i
familjen Leppänen. I dopet fick han sedan namnet Paavo.
På Paavos födelsedag var brodern Lassi en redan ett par år gammal
”storebror”. Mummo minns, att Lassi denna jäktiga dag varit inne i huset och
sovit, och ingen hade hört hans rop då han vaknade. Då den lille mannen sedan
helt resolut bestämde att själv ta sig ut på gården där de andra fanns, och också
hittade en väg genom en kattlucka som fanns på ytterdörren i det ”gamla huset”,
precis lagom för huset katter att använda. Men för Lassi var luckan för liten,
och den unge mannen kom i kläm och fastnade, skrikande och sprattlande, tills
någon hörde honom och kunde hjälpa honom loss.
Lite senare minnen som han har är hur fin gemenskap bröderna hade.
Det vet man ju, att fem pojkar i ”livlig ålder” åstadkommer mycket bus, som man
kanske tycker kunde blivit ogjorda då man tänker på dem senare i livet.
En gång i januari, då det var mycket sträng kyla, hade pojkarna
blivit läm-nade ensamma i huset. Lassi hade av nöden blivit tvungen att gå ut
på gården. De större pojkarna hade då kommit på att de ska skoja med honom. De
fyllde vatten i en hink och ställde den fastknuten i ett rep på en brödstång
ovanför dörren. Den andra änden av repet gick över storstugan till kammaren, där
bakom dörren stod pojkarna spända och väntade att Lassi skulle komma tilllbaka,
för då han öppnade dörren skulle hinken tippa och vattnet ösa ner över honom.
Där väntade de på Lassi! Snart hörde de steg, dörren öppnades, och
– splash! sa det då hinken välte och vattnet forsade ner över den som kom in. ”För
helsike, helsike, pojkar vad gör ni!” bannade besökaren som störtade in, det var
inte alls Lassi, utan grannens husbonde Aholas Herman (Hemppa), som klampade in
med fårpälsen på sig. Snart lugnade han dock ner sig, han var ju trots allt en karl,
som förstod att friska pojkar gör busstreck då och då.
Skrev Raija Sabelström-Leppänen
Tienrakenus Kannus-Lesti, kuva Kopsalanmäellä n. 1934-1940.
Työporukassa oli Otto Leppänen ja myös serkkupoika Erkki Ahonen.
Vägbygge mellan
Kannus-Lesti, på Kopsalabacken ca 1930-1940-talet. I arbetslaget fanns Otto
Leppänen och även kusinen Erkki Ahonen.
Avioliitto/Gifte
Otto ja Kristiinan 50-vuotis hääpäivä. Kristiina on kertonut miten
hän iloitsi kun lapset yllätykseksi olivat tilanneet 50 keltaista ruusua ja
myös hankki-neet uuden vihkisormuksen, koska vanha oli kauan sitten kadonnut.
Otto och Kristinas 50-åriga bröllopsdag. Kristiina har berättat
hur glad hon blev då barnen överraskade med att ha beställt 50 gula rosor samt
en ny vigselring eftersom den gamla för länge sedan förkommit.
Gift 1921-06-12 i Toholampi, LS [2] .
Kristiina Aatentytär
Hjelm. Född 1902-08-07 i Reisjärvi, OL [5] .
Död
1988-04-25 i Toholampi, LS [5] .
Lapset/Barn
Vilho Matteus
Leppänen. Född 1921-09-21 i
Toholampi, LS [2] .
Död
2005-02-20 i Toholampi, LS.
Pentti
Aaprami Leppänen.
Född 1924-01-13 i Toholampi, LS [2] .
Eino
Otto Leppänen.
Född 1927-09-14 i Toholampi, LS [2] .
Lauri
Johannes Leppänen.
Född 1930-08-02 i Toholampi, LS [2] .
Död
2013-05-19 [9] .
Paavo
Antero Leppänen.
Född 1933-07-04 i Toholampi, LS [2] .
Helvi
Helena Leppänen.
Född 1936-07-29 i Toholampi, LS [2] .
Reeta
Anna-Liisa Leppänen.
Född 1945-10-08 i Toholampi, LS [2] .
Källor
1.
Toholammin
Kirkkoherranvirasto 20020116
2.
Toholammin
Kirkkoherranvirasto 020116
3.
Toholammin
Kirkkoherranvirasto 020116/Dödbok 1868
4.
Toholammin
Kirkkoherranvirasto 020116/Födda 1824
5.
Leppänen
6.
Lampin/Lestin Suvut
1864-1900/Arto Hautala
7.
HisKi/Arto Hautala
8.
Arto Hautala
9.
Kaarina
Skapad av Mailis Alvarsson (c)
Framställd 2019-01-01 med hjälp av Disgen
version 2016.